Published:

Olen kahden erityislapsen äiti, joka taas jälleen kerran miettii että miksi kaikesta pitää aina taistella? Maistuisiko onnistuminen ja tasa-arvoiset oikeudet yhtä hyvältä, jos niistä ei ensin vähän väännettäisiin ja taisteltaisiin? Vanhin erityislapsistani on 16-vuotias ja nuorin 14-vuotias. Lapsilla on yhteensä viisi diagnoosia, joista ensimmäinen diagnosoitiin yli 10-vuotta sitten. Olen siis taistellut lapsilleni kuuluvista oikeuksista yli 10-vuoden ajan. Enkä lopeta ikinä!

Esikoinen on tällä hetkellä yhden ison tienhaaran muutoskohdassa, peruskoulu on päättymässä ja pitäisi tietää mikä hänestä tulee isona? Jos hän ei sitä tiedä, kuka sitten? Ei äiti, eikä opettaja mutta opolla oli kertoa meille mahtavasta jutusta kuten Koulutuskokeilu. Muutaman päivän ajan pääsisi kokeilemaan koulua mikä edes vähän kiinnostaa. lapsi pääsisi näkemään muita opiskelijoita ja aikuisia. Ja mikä tärkeintä, tulevat opettajat näkisivät lapseni oikeasti. He näkisivät millainen hän oikeasti on, eikä vain diagnooseja paperilla. Koulutuskokeilu voisi olla meidän pelastus tähän kaameaan jännitykseen ja epätietoisuuteen, kun ei erityisnuori välttämättä hahmota mitä syksyllä tapahtuu. Vanha koulu, kaverit, opettajat, avustajat jopa taksikuskit jäävät menneisyyteen kun edessä on täysin avoin tulevaisuus.

Yhdessä nuoren kanssa kirjoitetaan hakemusta kouluun sekä Kelaan. Tehdään testi, mikä auttaa tulevia opettajia opintojen suunnittelussa. Lähetetään hakemukset ja äiti varmistaa, että kaikki tarvittavat liitteet on oikein. Sitten odotetaan. Odotetaan vielä vähän lisää.
Soitan Kelaan, kysyäkseni missä mennään. Puhelimeen vastannut virkailija lupaa kiirehtiä asiaa, koska kevään yhteishaku alkaa pian ja koulutuskokeilussa olisi hyvä käydä ennen yhteishakua.
Odotetaan taas.

Tulee puhelinsoitto.
”Hakemus on hylätty”.

Miksi? Miten? Mitä teimme väärin, kun täytimme hakemukset niin kuin opo oli meitä neuvonut ja niin kuin muutama luokkakaverikin oli hakemukset täyttänyt?
”Kyseiselle linjalle ei pysty hakemaan koulutuskokeiluun, kun se on jo itsessään valmistava opintolija.”
Miten me ei voida hakea, mutta muut on hakeneet ja saanet päätöksen? Samat lomakkeet, samalla tavalla täytetty, samaan kouluun haettu ja vielä samalle ajanjaksolle.

Alkaa muutaman päivän puhelinsoitto rumba. Soitan opolle, kuka kehottaa soittamaan ammattikouluun ja ketkä sitten neuvovat soittamaan Kelaan uudestaan. Erityislasten vanhempaa koetellaan taas vähän lisää.
Soita, selitä, soitan ja selitän lisää. Puheluiden välissä huudan, itken ja melkein revin hiuksia päästäni. Miksi ei koskaan voi meidän asiat mennä helpommin? En pyydä erityiskohtelua, vaan tasavertaisuutta!

Samaan aikaan luen uutisista, kuinka nykynuorten opiskeluinto on laskemaan päin ja koulussa ei kiinnosta käydä. Mietin, että miksiköhän? Jos tutustuminen evätään toisilta ja toisilta ei, niin kyllä se kieltämättä laskee opiskeluintoa.

Kela pyytää ammattiopistolta lisäselvitystä, sen saan pyytämällä ja lähetän Kelaan. Soitan perään, varmistaakseni että selvitys on mennyt perille. Puhelimessa ollut virkailija kiittää ja lupaa kiirehtiä lisäselvityksen käsittelyä.
Muutama tunti ja taas saan puhelun Kelasta.

”Lähettämänne paperi ei muuta mitään, koulutuskokeilun maksusitoumus hakemus on hylätty.”
Yritän selittää virkailijalle, että miten ja miksi? Kun edelleen olemme samalla lomakkeella lähteneet hakemaan koulutuskokeilua, niin kuin muutkin nuoret. Virkailija pahoittelee ja pyytää tekemään päätöksestä valituksen.
Aivan varmasti teenkin. Puhelu päättyy.

Taas itken ja huudan.

Minkälainen maailman tulisi olla, jotta erityislapset saisivat samaa kohtelua kun muutkin, erityislasten vanhemmat saisi tehdä päivätyötään rauhassa eikä tapella puhelimessa päivänselviä asioita.

Poikani ansaitsee koulutuskokeilun, tutustumisen tulevaan kouluun, stressittömän yhteishaun ja oikeuden olla kuin kuka tahansa nuori.

SAA JAKAA!!!!

Updated:

Kuullessani ensimmäisen kerran tämän vertauskuvan, päätin ottaa sen valmennuksiin mukaan. Se sopii itselleni täysin, kuin myös äkkipikaiselle lapselleni myös ja uskon sen sopivan monelle asiakkaalle.

Mitä kelloseppä tekisi?

En muista tarkalleen miten juttu menee tai mistä sen ensimmäisen kerran luin, mutta kerron sen niin kuin olen sen itse sisäistänyt ja kertonut lapsilleni.

Kellossa on todella paljon pieniä osia, nippeli-nappeleita, joita ei edes näe ilman suurennuslasia. Pienten kellonosien paikalleen saaminen vaatii vakaita käsiä, mielettömän hyviä koordinaatio taitoja ja hyvää itsehillintää. Kellosta ei tule toimivaa jos pinna palaa herkästi ja kello nippeli-nappeleineen lentää seinään.

Kellosepän on keskityttävä yhteen asiaan kerrallaan, pidettävä taukoja, noustava ihan ylös ja hengitettävä.

Joten ensi kerralla, kun tuntuu, että hermot pettää. Kysy itseltäsi, “mitä kelloseppä tekisi?”

Pysähdy. Hengitä ja keskity siihen mitä olit tekemässä. Jos on tarpeellista (ja mahdollista), ota pieni tauko, nouse ylös ja käy tekemässä pieni kävelylenkki.

Hyväksy tunne! Se ei tule kestämään kauan, kun hyväksyt ja käsittelet sitä.

Mukavaa päivää!

Krista

Designed By David Lomas